Kassajonossa iski ahdistus. Se oli sellainen puristava ja ilmat pihalle lyövä ahdistus. Pitäisi olla jo matkalla. Hiihtolomamatkaa oli takana vasta vajaa sata kilometriä.
Minulla ja kahdella koululaisellani oli vain muutama ostos. Edessä kauppahihnalla kulki koko kärryllinen ruokia. Myyjä ryhtyi selvittämään asiakkaan kanssa perinpohjaisesti asiakaskortin hakemisen saloja. Hänen kätensä pysähtyivät. Kahdeksan litraa maitoa seisoi hihnalla ja jäljessä olevat riisit, kanat, pesuaineet, tarjousvanukkaat ja jugurtit nököttivät kiltisti vuoroaan odottaen.
”Puristakaa mua kädestä”, sanoin lapsilleni. Esikoisen mielestä se oli tyhmä idea. Ekaluokkalaiseni otti kädestäni kiinni ja rutisti lujaa, oikein voimansa takaa niin kuin pyysin.
Ahdistus hellitti otettaan rutistuksen voiman kasvaessa. Ote kiskoi minut takaisin etukenosta. Vaikka pitäisi olla jo satojen kilometrien päässä, olen tässä ja olen nyt.
Ajattelen usein asioita monimutkaisesti. Oikeita ratkaisuja on vaikea tehdä, kun vaihtoehtoehtoja tai tietoa on paljon. Mistä tietää mihin voi luottaa?
Entä jos kaikki olisikin yksinkertaista niin kuin vaikka kädestä puristaminen, joka hävittää vuoren kokoisen ahdistuksen?
Ekopaastoni perusta on yksinkertaisen huomaaminen, joka päivä. Tahdon valita aitoja asioita ylt' ympäriinsä sinkoilevien halujeni sijaan. Tarvitsen loppujen lopuksi aika vähän, sopivasti ravitsevaa ruokaa, unta, keskittynyttä tekemistä ja toisen ihmisen kosketusta ja hymyä.
Kaisa Tanttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti